elämä on asennekysymys

Eilinen meinasi saada minut raivon partaalle.

Aamu alkoi loistavasti. Sain paksun kirjeen kaveriltani ja töitten jälkeen kävelin rannan kautta kotiin. Jäin rannalle istumaan ja nauttimaan kirjeestä. Nautinnollinen se olikin. Kiitos vaan Outille. Huomasin jo rannalla, että sadepilvet lähestyvät. Ja juuri, kun nousin ylös, alkoi sataa. Isoja pisaroita ja paljon. Kastuin muutamassa hetkessä märäksi. Mutta olin menossa kotiin ja sade tuntui raikastavalta. Minulla oli valittavana kaksi asennetta, joko ärtyä asiasta tai nauttia siitä. Vesi tuntui hyvältä. Otin vielä hankaavat sandaalitkin pois ja kävelin loppumatkan kotiin onnellisena hymyillen.

Hymy hyytyi kotona. Olin ostanut aurinkorasvaa ja rasva oli levinnyt kassiini. Rasvaa oli lompakossa, osoitekirjassa, kamerassa, kalenterissa, ostoksissa (unohdin pyyhkiä maitopurkin ja sitä oli lopulta myös jääkaapissa) ja niin edelleen. En kiroillut kertaakaan. Mitään lopullista vahinkoa ei kuitenkaan tapahtunut.

Illalla oli ihana ukonilma ja katselin sitä ikkunasta. Otin television ja tietokoneen irti seinästä. Illalla yritin käynnistää konetta, ja se mokoma sammutti itsensä hyvin pian. Jouduin käynnistämään sen moneen kertaan, että sain luettua varoituksen. CPU kuulostaa jo vaaralliselta ja sellaiselta osalta, jota koneesta ei kannata rikkoa. Meinasi päästä itku. Pikainen puhelu ihmiselle, joka ymmärtää enemmän englantia ja enemmän tietokoneista. Kiitos vaan Pete. Opin uuden sanan englantia. Fan on tuuletin eikä mitään hätää.

Tänään sitten vielä avasin koneen ja imuroin sen sisällön. Pölyä siellä tosiaan oli aika paljon. Nyt kone toimii.

Olen lukenut itseäni fiksummalta lainattua kirjaa, jonka nimi on Kvanttipainovoima. Se on hyvin mielenkiintoinen.

Jos kaikki maailman asiat jaetaan isoihin, keskikokoisiin ja pieniin asioihin, niin minä pidän eniten keskikokoisista. Sellaisista kuin vaikka muurahaiset, valtameret, pöly ja intiaanit. Myös isot asiat kiehtovat minua, kuten aika, rakkaus ja mustat aukot. Mutta pienet asiat saavat minut hermostumaan. Muistan elävästi sellaisen lukion kemian tunnin (Välihuomautuksena, että minulla oli lukion päästötodistuksessa viisi ysiä. Kemia oli yksi niistä, yrittäkää arvata mitä ne neljä muuta olivat.) kun käsittelimme atomien rakennetta. Minuun upposivat vielä atomit. Ja just ja just protonit ja neutronit ja niitten ympärillä olevat elektronit. Raja meni siinä, kun opiskelimme MINKÄ SUUNTAISIN SPINEIN NE ELEKTRONIT OIKEIN MENEVÄT! Siis kumpaan suuntaan ne elektronit oikein pyörivät!! Siinä tuli seinä vastaan. Näin mielessäni erivärisiin asuihin pukeutuneita pulleita elektronilapsia tanssimassa ja pyörimässä eri suuntiin.

Mutta nyt luen tuota kirjaa, jossa käsitellään välillä valtavia asioita kuten vaikkapa nyt koko maailmankaikkeus. Ja sitten on erityisen tärkeää käsitellä heti kohta hyvin pieniä asioita. Sellaisia Planckin mittakaavan asioita. Ne minun läheiset ihmiset, jotka saattavat lukea tätä blogia, eivät varmaan tiedä, miten pienistä asioista on kysymys. Kirjassa väitetään, että Planckin aika eli 10 potenssiin -43 sekuntia, on lyhyin aika, missä voi mitään tapahtua. Aika on jotain triljoonasosan kymmennestuhannestriljoonasosa meidän havaintokyvystämme. Eli kohtuullisen mitätön aika. "Sori, et oon myöhässä." "Ei se mitään, sähän oot vaan Planckin ajan verran myöhässä. Ok."

Minusta on helpompi uskoa Jumalaan kuin siihen, että tuo väite lyhyimmästä ajasta pitää paikkansa. Miksi muka ei olisi olemassa aikaa, joka on 10 potenssiin -44 sekuntia? Miten ihmeessä niitä voi tutkia, jos niitä ei voi havaita!?

Mutta pääni on siis vähän pyörällä moisen kirjan takia. Kiitos hänelle, joka kirjan lainasi. :D

Nyt olisi käsillä yksi asia. Todellisuudessa kyse on keskikokoisesta asiasta, mutta välillä tuntuu, että se onkin sellainen Iso Asia. Nimittäin fillarin kumin korjaaminen.

Palaan taas viihdyttämään teitä arvoisat lukijat. (enkä tiedä onko teitä, kun ette kommentoi mitään...) Arvatkaa nyt edes niitä ysejä.